Perjantaina mietin, että voihan kettu, miten sitä voikin olla niin väsynyt. Onkohan tässä enää mitään järkeä? Ja miten ihminen voi päästää itsensä nuupahtamaan niin täydellisesti?

 

Viikonloppuna tunnelma nousi. Löysin uudet juoksupopot, oikein pinkit, ja kaiken lisäksi todella nopeasti! Nyt kelpaa sitten kirmailla. Satuin huomaamaan Itiksessä myös venäläisen kaupan, Kalinkan, jonka luulin muuttaneen toiseen paikkaan. Voi sitä iloa! Mukaan tarttui tällä kertaa vain pelmenejä ja vaniljajäätelö (josta on hyviä muistoja kieliharjoittelun ajalta), kun on tämä yhden syöjän talous. Mutta pitää kyllä ehdottomasti käydä uudemman kerran ostoksilla!

 

 

Tänään lähdin käymään Tennispalatsissa. Siellä oli kaksi näyttelyä, jotka katsoin. Ensimmäinen oli Tulilintu ja Lumineito -näyttely, joka koostui Tretjakovin gallerian kokoelmista. Muutama helmi näyttelyssä oli. Vasnetsovin töissä oli jokunen maalaus, joita katsellessa tuntui, että olisi pompannut keskelle satujen maailmaa. 

 

Toinen katsomani näyttely oli Marjatta Tapiolan. Siitä en pitänyt. Se oli ahdistava. Ja jotenkin se ekspressionistisuus oli ihan liikaa. En jaksa enää seistä ylipitkään maalausten edessä, enkä jaksa miettiä piilosymboliikkaa. Helveta. Jos ei avaudu, niin ei vaan avaudu. Yksi maalaus herätti minussa ajatuksia. Sen nimi oli Lounas. Sekin oli hyvin ahdistava. Ei siitä sitten enempää.

 

Siinä sitten kävelin Tennispalatsista pois, kun joku tyyppi pysäytti minut. Luulin, että hän kysyy tietä. Yllätyin, kun hän sanoikin, että näytin niin ystävälliseltä, että hän halusi tulla juttelemaan minulle. No, tyyppi oli ihan hyväntahtoinen ja vaihdoin muutaman sanan hänen kanssaan, mutta kahville en lähtenyt. Totesin vain, että nyt on kyllä niin outo homma, että jätän väliin. Jep. Ei minua ole ennen pysäytettykään sen takia, että olen niin "ystävällisen näköinen".

 

Kotioven kohdalla huomasin, että vastapäisessä puistossa oli jotain meininkejä. Kallio kukkii -festivaali oli käynnissä. Pitihän sitäkin vähän aikaa ihmetellä. 

PS. Eilisissä Eurovisioneissa minun ääneni meni Norjalle. Tänäänkin on tullut oltua aivan fiiliksissä! 

http://www.youtube.com/watch?v=gjm-kCOMaPY

 

Muutin Helsinkiin puoli vuotta sitten. Muuttopäivä alkoi jo aamuvarhaisella. Edellisenä iltana haettu vuokrapaku odotti pihalla. Sillä sitten lähdimme eräänkin Vainikan kanssa ajamaan Pohjois-Karjalan maisemista kohti pääkaupungin sykettä.

 

Olisi ihana herätä, eikö vain?

Ensimmäisenä kysyisin, mistä saa kahvia.

Urbaani syke. Se rokkaa. 

Kalliossa on kiva käydä pubissa. Sykkeessä ihmisten seassa. Liikettä ympärillä. Se tuntuu turvallisemmalta. 

Nyt sitä kahvia? Kofeiinivaje. 

Ollaan niin lähellä, mutta niin kaukana. 

 

Alle 30 neliön yksiö tarkoitti sitä, että iso osa tavaroistani jäi Joensuuhun. Edelleen eräskin Vainikka sai ne hoidettavakseen. Arki täyttyi lähikulmiin tutustumisesta, opettamisesta ja matkustamisesta. Pyykkiäkin piti pestä.

Tuli talvi ja pimeys. Kuudelta herääminen imi mehut. Kerran kävin illalla kävelyllä. Sturenkadulla sai hetken olla rauhassa. 

Toisen kerran olin kävelyllä eräänkin Vainikan kanssa. Oli aurinkoinen talvipäivä, eikä matkalla määränpäätä näkyvissä. Edellisenä iltana olimme pyörähtäneet Kallion yöelämässä, joten pientä päänsäryn poikasta oli ilmoilla (Kustaa Vaasa oli niin virhetikki...). Kesken kaiken setä kilautti ja pyysi myöhemmin päivällä syömään. Ja niin me tulevaisuuden toivot astelimme (lue ajelimme sporalla) illalla kohti lihapullapöytää. Eväitä osasimme kuitenkin ihan itse syödä puiston lumisella penkillä.

Ps. Roskat laitoimme luonnollisestikin roskapönttöön.

Koska syödä pitää ja mieluiten vielä joka päivä, table for one oli talven hitti. Myöhemmin isä teki pienen pöydän, jonka saa kasattua kokoon. Kun tuo neliömäärä on mitä on. 

Vappukin tuli vietettyä Helsingissä. Siskon kanssa, of course. Mainitsemisen arvoista lienee se, että tämän blogin idea sai alkunsa vappuna. Ja jotta lukijoiden keskittyminen ei herpaantuisi, tähän on hyvä lopettaa. Tällä erää.