Muutin Helsinkiin puoli vuotta sitten. Muuttopäivä alkoi jo aamuvarhaisella. Edellisenä iltana haettu vuokrapaku odotti pihalla. Sillä sitten lähdimme eräänkin Vainikan kanssa ajamaan Pohjois-Karjalan maisemista kohti pääkaupungin sykettä.

 

Olisi ihana herätä, eikö vain?

Ensimmäisenä kysyisin, mistä saa kahvia.

Urbaani syke. Se rokkaa. 

Kalliossa on kiva käydä pubissa. Sykkeessä ihmisten seassa. Liikettä ympärillä. Se tuntuu turvallisemmalta. 

Nyt sitä kahvia? Kofeiinivaje. 

Ollaan niin lähellä, mutta niin kaukana. 

 

Alle 30 neliön yksiö tarkoitti sitä, että iso osa tavaroistani jäi Joensuuhun. Edelleen eräskin Vainikka sai ne hoidettavakseen. Arki täyttyi lähikulmiin tutustumisesta, opettamisesta ja matkustamisesta. Pyykkiäkin piti pestä.

Tuli talvi ja pimeys. Kuudelta herääminen imi mehut. Kerran kävin illalla kävelyllä. Sturenkadulla sai hetken olla rauhassa. 

Toisen kerran olin kävelyllä eräänkin Vainikan kanssa. Oli aurinkoinen talvipäivä, eikä matkalla määränpäätä näkyvissä. Edellisenä iltana olimme pyörähtäneet Kallion yöelämässä, joten pientä päänsäryn poikasta oli ilmoilla (Kustaa Vaasa oli niin virhetikki...). Kesken kaiken setä kilautti ja pyysi myöhemmin päivällä syömään. Ja niin me tulevaisuuden toivot astelimme (lue ajelimme sporalla) illalla kohti lihapullapöytää. Eväitä osasimme kuitenkin ihan itse syödä puiston lumisella penkillä.

Ps. Roskat laitoimme luonnollisestikin roskapönttöön.

Koska syödä pitää ja mieluiten vielä joka päivä, table for one oli talven hitti. Myöhemmin isä teki pienen pöydän, jonka saa kasattua kokoon. Kun tuo neliömäärä on mitä on. 

Vappukin tuli vietettyä Helsingissä. Siskon kanssa, of course. Mainitsemisen arvoista lienee se, että tämän blogin idea sai alkunsa vappuna. Ja jotta lukijoiden keskittyminen ei herpaantuisi, tähän on hyvä lopettaa. Tällä erää.